Opiskelijaedustus

Tämä on erittäin pitkä teksti mutta tällä kertaa asia on poikkeuksellisen tärkeää!

Tämän kertainen tutkintorakenne-työryhmän kokous oli tavallista pidempi ja osa sitä suurempaa jatkumoa, jossa keskustellaan sekä yliopiston sisäisestä rakennemuutoksesta että tutkintorakenteiden muutoksesta. Tämä kirjoitus on ensimmäinen niistä kolmesta jotka tulevat nyt lähes kerralla luettavaksi, ja vaikka nämä kaikki kirjoitukset ovat eri hallintoelimistä, pyörivät keskeiset keskustelunaiheet hyvin pitkälti samoilla akseleilla.

Tura-ryhmäläiset olivat saaneet etukäteen muutaman dekaanin laatiman/laadituttaman dokumentin, jotka johdattelivat keskustelua ja toimivat alustavina ehdotuksina tuleviin tutkintorakenteisiin sekä kandi- että maisteritasolla. Kandin tutkinto on ollut suuremmassa polttopisteessä näissä keskusteluissa, koska pääasiallinen ajatus koko tutkintorakenteen uudistuksessa on ollut alkaa tuottamaan laaja-alaisempia kandeja kun aiemmin. Tämä tarkoittaa myös entistä myöhempää pääaineen valintaa. Dekaani hahmottelee alustavasti kahtalaista mahdollisuutta tulevien kandien rungoksi:

”Kandin tutkinnon kaksi mallia
Oheisissa häkkyräpapereissa on hahmoteltu kaksi mallia kandidaatin tutkinnosta. Ne ovat eräänlaisia äärivaihtoehtoja, mutta molemmissa on sama peruslogiikka. Peruslogiikan palikoita ovat:
– tutkinto-ohjelmien yhteiset perusopinnot (25 op) (Meillä voisi näitä olla 4-5: journalismi/mediakulttuuri, valtio-oppi/kv-politiikka, sosiaalitieteet (sosiaalityö), psykologia.
– kaikissa tutkinto-ohjelmissa opetettaisiin menetelmät kanditasolla ”itse”, omin aineistoin ja kysymyksenasetteluin, tekemisen kautta. Tämä aineopintotason metodiopetus olisi kuitenkin sillä tavalla schoolissa koordinoitua, että niiden suunnittelu, tavoitteet, opintomenetelmät jne pidettäisiin kuosissa yhteisellä työryhmällä ja yhteistyöllä. (Nyt laatikoissa olen tähän pannut 15 pistettä, mutta voi olla, että 10 riittää ja jotain voidaan siirtää vaikka kandin tutkielmaan tms….)
– kaikissa ohjelmissa tehtäisiin opinnoista 10 opintopisteen kimppuja (jotka voisivat tietysti koostua pienemmistä kursseista, jos niin halutaan). Tämä 10 olisi perusluku, jolla tutkintoa koostettaisiin (esimerkiksi sivuaineen suhteen).
– aineopinnoissa pyrittäisiin siihen, että menetelmäopintojen lisäksi ohjelmassa olevat kokonaisuudet ovat luonteeltaan ”sisällöllisiä” ja temaattisia.

Vaihtoehdot 1 ja 2 eroavat näin:

Malli 1 lähtee ajatuksesta, että school tuottaa yhteiset opinnot, jotka ovat pakollisia. Nämä mietitään suurelta osin uusiksi niin, että tavoitteena on niiden avulla opettaa ennen muuta kykyä selvitä yhteiskuntatieteellisen tiedon ja keskustelun kanssa. Miten yk-tiede ottaa osaa aikaansa, miten numerot kertovat yhteiskunnasta, millaisia ovat keskeiset teoreettiset keskustelut/käsitteet ja niiden historiallinen tausta, jne? Menetelmien suhteen tässä opetetaan lukutaitoa, tekeminen jää tutkinto-ohjelmien metodiopetukseen. Yhteiset opinnot järjestetään, tentitään ja arvioidaan schoolin kautta. Oppiaineisiin hajautetut suoritusmallit puretaan.

Mallin 1 mukaan oman tutkinto-ohjelman perusopinnot ja pakollliset yhteiset takaavat riittävät yhteiskuntatieteellisen panoksen. Siksi kaikki sivuaineet ovat vapaita. Ja jos valitsee sivuaineeksi jotain muusta kuin omasta tutkinto-ohjelmasta, ei välttämättä tarvita tämän aineen perusopintoja, vaan 10 pisteen elementtejä voi opiskella myös suoraan oman kiinnostuksen suuntaamana.

Malli 2 lähtee ajatuksesta, että yhteiset opinnot lopetetaan. Jotta tässä vaihtoehdossa tulisi varmistettua tutkinnon yleinen yhteiskuntatieteellinen laatu, vaaditaan jotkut toiset tiedekunnan tutkinto-ohjelman perusopinnot ja lisäksi 20 pistettä tieteenalayksikön sisältä. (Kokonaan vapaaksi sivuaineeksi jää siten noin 30 pistettä). Sosiologiaa opiskeleva voisi siis tehdä tutkinnon, jossa olisi 25 pistettä vaikka politiikan tutkimusta (perusopinnot) ja sitten 20 jotain muuta tiedekunnasta ja loput mitä vaan.

Tiedän, että tästä herää valtava määrä yksityiskohtaisia kysymyksiä. Mutta voisiko jompikumpi näistä olla lähtökohta schoolin sisäiselle opintojen muodollliselle ”yhteismitallistamiselle”, jonka pohjalta yhteistyön ja tutkintojen tuottamisen pelisääntöjä voitaisiin muotoilla kohtuullisen yksinkertaisesti?”

Vaikka keskustelua käytiin myös siitä, että onko schoolin (tai miksikä ikinä näitä tullaankin sitten kutsumaan) oltava sisäisesti homogeeninen, niin ilmeisesti ainakin jossain määrin sen olisi oltava. Kuten ”häkkyräpaperista” käy myös ilmi, tulee opintokokonaisuudet koostumaan jatkossa kasvavassa määrin yhtä suuresta melko kookkaista palikoista, tässä ehdotuksessa á 10op, joka ei hlökoht mielestäni olisi lainkaan huono asia. Oma ehdotukseni opiskelijan näkökulmasta oli, että sellainen opintojakso voisi olla moniulotteinen, sivistävä ja erilaisia työskentelytapoja yhdistelevä sisältöpalikka, joka antaisi opiskelijalle kerrankin mahdollisuuden keskittyä edes yhteen (kylläkin jopa ehkä suht laajaan kun kyseessä kuitenkin 10op) asiaan kunnolla ja päästä jakson aikana työstämään eri yksityisen ja vuorovaikutteisen opiskelun vaiheissa omia ja opiskelutovereiden ajatuksia. Tämä voisi käytännössä olla esim. luento-, seminaari- ja lukupiiriopiskelun yhdistelemistä saman nimikkeen alle, jossa olisi parhaimmillaan mahdollisuus lukea aiheeseen liittyvää teoreettisempaa kirjallisuutta kun tarjolla olisi myös keskustelua siitä, käytännön tekemistä jonkun empirian parissa ja oman paperin kirjoittamista. Tämä siis vain oma fantasiani asiasta, ja jos jotain tämän tyyppistä haluattaisiin tapahtuvan, pitäisi opiskelijoiden varmaan ottaa kantaa asiaan ja aktivoitua sekä inspiroitua neuvottelemaan, ehdottelemaan, toivomaan ja jopa vaatimaan sen tyyppisiä opiskelun muotoja, jotka heitä pitkällä tähtäimellä eniten hyödyttävät ja kiinnostavat.

Myös maisteriohjelmista oli puhetta ja tämän suhteen dekaani on vielä alustavammalla tasolla kun kandissa:

”Alustava ajatus maisteriopinnoista
Maisteriopintojen suhteen laatikkoleikki on vielä alustavampi. Sen taustalla on kuitenkin muutama perusperiaate tai –ajatus.
– Sovimme yhdessä, että vähennämme hiukan gradun merkitystä koko maisterintutkinnosta. Tämä (40 op) tarkoittaa, että tulevaisuudessa hiukan enemmän maisterintutkinnosta on kurssien käymistä. Mutta luulen, että tämä voi olla opintojen tuottaman tuloksen ja osaamisen kannalta hyvä asia
– Tutkinnon ”keskimmäinen” 40 pistettä (tai mahdollisesti 50 pistettä) on osuus, jossa ohjelmat profiloituvat ja opiskelijat tekevät valintoja. Tämä pannaan muodostumaan 10 pisteen palasista (joista suuri osa olisi niitä oman tutkimuksen ja opetuksen yhdistäviä ”pitkiä kursseja” joita kuvasin ihan aluksi). Tähän jaksoon sisältyisivät myös erilaisten ammatillisesti suuntautuneiden maisteriohjelmien tarpeet. Tässä lokerossa voisi myös ottaa (sovitulla tavalla) maisterin tutkintoon sivuainekursseja.
– Kivijalka 40 (tai ehkä 30 pistettä) pistettä koostuisi sellaisista opinnoista, jotka ovat kaikissa maisteriohjelmissa välttämättömiä: oppiaineen teorian ja teoriahistorian syvennys, syventävät kurssit metodologiasta, maisteritutkielman seminaariopinnoista. Osan tuotannossa tutkinto-ohjelmat voisivat tehdä vielä aika lailla yhteistyötäkin eri oppiaineiden välillä. Tämän osuuden tarkoitus olisi myös huolehtia siitä, että kun joku tulee oman tutkinto-ohjelman ulkopuolelta, voidaan osaamista tasata ja tasoittaa.”

Dekaanin mallissa on ajatuksena selkeästi saman tyyppsiä elementtejä kuin itselläni asiasta, tämä näkyy kohdassa, jossa hän sanoo:

”suuri osa olisi niitä oman tutkimuksen ja opetuksen yhdistäviä ”pitkiä kursseja” joita kuvasin ihan aluksi”.

Tällä hän viittaa kommenttiin paperin alkupuolella, jossa hän kuvailee opetuksen järjestämistä erityisesti professorien näkökulmasta (ulottamatta tätä logiikkaa välttämättä muuhun opetusvelvolliseen henkilökuntaan?) lähteväksi:

”Lisäksi olisi sellainen ”pitkä kurssi”, joka liittyisi saumattomasti vireillä, meneillään tai juuri viimeisteltävänä olevaan tutkimukseen. Tämän kurssin kohderyhmä olisivat sekä maisteriopintojen suorittajat että jatko-koulutuksen alkuvaiheen opiskelijat. Kurssit olisivat perusteellisia, lukulistat olisivat vaativia ja ehkä myös jatko-opiskelijat voisivat olla osin opetuksessa mukana. Kurssien ohjeellinen mitta olisi noin 10 opintopistettä. Niitä opettamalla voisi samalla tehdä tutkimusta. Jokaisen opettajan olisi oltava tässä mielessä myös aktiivinen tutkija. Joka vuosi työsuunnitelmaneuvottelussa (tai mikä se keskustelu nyt sitten onkaan) odottaisimme, että saamme ehdottaa seuraavaksi vuodeksi perustellun virityksen siitä, miten itse kunkin kohdalla tutkimus ja opetus leikkaavat. Näitä kursseja voisi – ja hyvä olisikin – tietysti ehdottaa myös niin, että opettaa yhdessä jonkun toisen kanssa.”

Tämä ehdotus toistuu vielä toisessakin paperissa, siis että 10op kurssit ainakin maisterivaiheessa rakentuisivat opettajien tutkimusintressien ympärille. Äkkiseltään tämä kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta ajatukselta, koska mahdollisuus saada pitkissä ja syvällisissä opintojaksoissa jatkuvaa substanssiopetusta kuulostaa hyvältä ja innostavalta, mutta väitän että asiaan liittyy myös kolikon toinen puoli.

Malli alkaa muistuttamaan jossain määrin luonnontieteellisten yliopistojen opetusta, joissa opettajat tai yritysten kanssa tehdyt sopimukset hyvin pitkälle määrittelevät tehtävien opinnäytetöiden aiheet. Vaikka en missään tapauksessa väitä, että esim. dekaani olisi välttämättä ajatellut lainkaan moista, tai että tässä olisi tietoinen suunnitelma alkaa suitsimaan opiskelijoiden hajanaisia haluja ja kiinnostuksen kohteita, kannattaa asiaa kuitenkin ajatella. Yliopistoon hiipivä strateginen ajattelu saattaisi alkaa helposti tuottamaan sitä logiikkaa, jossa opiskelijoiden ja opettajien muodostamat ”think tankit” valjastettaisiin jo meneillään olevan tutkimuksen tehokkaaseen käyttöön ja toisaalta opiskelijoille tulisi entistä suurempi paine alkaa valitsemaan opiskelun ja opinnäytetöiden tutkimuksellisia orientaatioitaan jo meneillään olevan ja opetuksessa painottuvan tutkimuksen mukaan, joka on vielä vahvasti yliopiston strategisessa linjassa. Tietysti asia on tavalla tai toisella ollut aina näin, koska opetus perustuu tutkijoiden intresseille tavalla tai toisella. Edelleen kuitenkin uskallan väittää, että edellä muotoilluissa ajatuksissa on eroa tämän hetkiseen malliin. Tärkeää on se, onko opiskelijan ”pakosta” kytkeydyttävä osaksi jo valmista tutkimusta ja orientaatiota vai tekeekö hän itse aktiivisen liikkeen omasta kiinnostuksesta johtuen kohti valmiita tutkimuslinjoja.

Muuta puhetta kokouksessa oli:

- Osaamisperustaisiin opetussuunnitelmiin siirtymisestä. Jatkossa pitää olla entistä vahvemmin selvillä opetussuunnitlemassa se, että mitä opiskelija osaa opintojakson suoritettuaan.

- Millä kaikilla nykyisillä oppiaineilla pitäisi olla oma tutkinto-ohjelma? Aika moni kuitenkin kokee, että nimenomaan oma oppiaine on kerännyt tiedealan historian saatossa niin paljon spesifiä tietoa liittyen juuri tähän aiheeseen, että oman oppiala-identiteetin säilyttäminen on oleellista.

- Voisiko siis niillä parilla selkeästi ammatti-identiteettiin suuntautuvalla alalla tai linjalla (esim. journalistiikka, sosiaalityö) olla järkeä pitää hieman poikkeavaa tutkintorakennetta, jos esim. vain ammattitutkinnosta kiinnostuneet voisivat lähteä jo vaikka kandin jälkeen työelämään? Tiedotusopin puolella tämä saattaisi parhaassa tapauksessa tarkoittaa sitä, että enemmän mediakulttuurista kiinnostuneet saisivat halutessaan keskittyä rauhassa tähän aineeseen ilman heille turhia journalistin opintoja ja journalisteilla siis vice versa.

- Mitä tämä tutkintorakenteen uudistus 10op palikoineen tarkoittaa sivuaineiden ja sivuaineilijoiden kannalta?

- Millaiset yleissivistykselliset tiedot pitää yhteiskuntatieteilijällä olla että voi kutsua itseään tällä nimikkeellä?

- Millaisia painotuksia opetus siis jatkossa saa? Onko ammattiorientoituneisuuden lisääminen yliopistossa ylipäätään hyvä asia?

Kehotaan kaikkia opiskelijoita miettimään todella vakavasti näitä jokaisen tämän hetkisen ja tulevien ikäpolvien opiskelua koskevia kysymyksiä. Elämme muuttuvassa maailmassa, jossa yliopisto on hieman poetisoiden kuin lastu lainehilla ja sen on kyettävä luotsaamaan itseään tässä markkinavetoisessa maailmassa. Vaikka tästä saattaa moni suositella tinahatun päähän sovittamista, niin suhtautuisin varsinkin tiettyihin uudistus-skenaarioihin vakavasti, koska muutos tapahtuu kissan tassuin ja usein ”pakon” edessä. Hyvissä ajoin aloitettu opiskelijoiden ja tätä kautta tulevien tutkijoiden vapauden sekä tutkimuksen kriittisyyden turvaaminen on paras keino huolehtia yhteisestä hyvästä.

- Olli Herranen